Elämä on yhtä riippuvuussuhteessa olemista, eräänlaista kettingiä, osa lenkkiä olemista. Lapsena olemme riippuvaisia vanhemmistamme, teineinä ketjuun lisääntyy kavereitamme, itsenäistyttyämme puolisosta tulee tärkeä ja hänestä tulee yksi lenkki, sen jäkeen useat uhraa uraan/ lapsiin ja taas ketjun lenkit kasvaa. Kaikki hyvin kun kettingi kasvaa, vaan jokaisen elämässä käy kuitenkin jossain vaiheessa niin että yksi lenkki katkeaa (viimeistään luonnollisen poistuman kautta) ja silloin koko ketju on vaarassa ja tässä vaiheessa useasti homma haarautuu ja lähtee muodostumaan uusia lenkkejä.
Koko ketju on yhtä vahva kuin sen huonoin lenkki ja kun oikein myrskyissä riepotellaan niin joskus se vahva lenkkikin joutuu kokemaan korroosion ja katkeaa. Mitä silloin syytetään tietysti sitä joka katkeaa eikä sitä joka myrskyn aiheutti…. näin se elämä menee.

Jos lapseni olisi vielä pieniä ja minulla olisi mahdollisuus vaikuttaa niin veisin ne kaikkiin mahdollisiin joukkuelajeihin jossa ne oppisivat häviämään ja voittamaan vastusta kunniottaen, niin elämä toimii kun ollaan pieniä mutta niin se maailma myös toimii (pirusti vaan kierommalla tavalla) kun olemme jo isoja. Näin tällä kertaa